Kirjoituksia unelmista

Minulla on tapana mennä elokuviin tai teatteriin lukematta taustoja tai arvosteluja kovin tarkkaan. Ilman ennakko-odotuksia annan esityksen puhua puolestaan, otan vastaan sen mihin se minua koskettaa. Saatan pettyä, vaikuttua, ilahtua, yllättyä, hämmästyä tai hämmentyä. Eilen, sopivasti Pääsiäissunnuntain aattona kävin katsomassa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä parhaillaan esitettävän Michael Baranin näytelmän Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta. Esitys koostuu kolmen naisen pitkistä monologeista. Toisiaan tuntemattomien naisten tarinoita yhdistää pianon soittaminen sekä Israelin/Palestiinan tilanne. Yksinkertaisen, mutta vaikuttavan lavastuksen betonijärkäleet toivat mieleen palasiksi räjähtäneen maapallon tai hajalle pommitetun kaupungin. Vastakohtana näyttämön karuudelle olivat näyttelijöiden valkoiset pehmeät neuleet. Baranin teksti on kaunista, lauseet pitkiä, huumori pilkahtaa siellä täällä ironisesti. Näytelmä ei tarjoa ratkaisuja tai vastauksia, mutta pys...

  Edellisessä blogikirjoituksessa kirjoitin loppuun saattamisesta. Ja kyllä, asioiden loppuun saattaminen on tärkeää ja tyydyttävää, mutta tunnemme myös sanonnan, että matka on tärkeämpää kuin perille pääseminen. Milloin sitten olemme perillä, tarkoittaako se sinulle eri asiaa kuin minulle. Ehkä minulle riittävät pelkät maistiaiset ilman, että pitäisi syödä koko kakku. Mä olen vähän sellainen, että olen aina ollut kiinnostunut monista asioista, olen harrastanut vaikka sun mitä, olen opiskellut laidasta laitaan (siis vähän sitä ja vähän tätä), olen tehnyt monenlaista työtä aivan eri aloilla. Mutta en varmaan ole koskaan suhtautunut intohimoisesti mihinkään, josta olisi tullut elämäntehtäväni. Vähän kadehdin ihmisiä, jotka ovat jo nuorina löytäneet sellaisen kiinnostuksen kohteen, jossa voi kehittyä, josta voi aina vaan ammentaa jotain uutta. Usein nämä asiat, harrastukset tai työ, tuottavat myös iloa tai hyötyä muille. Antaminen ja vastaanottaminen ruokkii intohimoa ja tekemisestä...