Elämän harjoitelmaa



Minulla on tapana mennä elokuviin tai teatteriin lukematta taustoja tai arvosteluja kovin tarkkaan. Ilman ennakko-odotuksia annan esityksen puhua puolestaan, otan vastaan sen mihin se minua koskettaa. Saatan pettyä, vaikuttua, ilahtua, yllättyä, hämmästyä tai hämmentyä.

Eilen, sopivasti Pääsiäissunnuntain aattona kävin katsomassa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä parhaillaan esitettävän Michael Baranin näytelmän Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta. Esitys koostuu kolmen naisen pitkistä monologeista. Toisiaan tuntemattomien naisten tarinoita yhdistää pianon soittaminen sekä Israelin/Palestiinan tilanne.
Yksinkertaisen, mutta vaikuttavan lavastuksen betonijärkäleet toivat mieleen palasiksi räjähtäneen maapallon tai hajalle pommitetun kaupungin. Vastakohtana näyttämön karuudelle olivat näyttelijöiden valkoiset pehmeät neuleet. Baranin teksti on kaunista, lauseet pitkiä, huumori pilkahtaa siellä täällä ironisesti.


Näytelmä ei tarjoa ratkaisuja tai vastauksia, mutta pysäyttää monien kysymysten ja elämän sattumanvaraisuuksien äärelle. Voimme olla sivustakatsojia ja seurata sotia ja sen kauheuksia uutisista tai joutua uhreiksi sen keskelle.
Näytelmässä nuoren tytön masennus saa hänet lopettamaan pianonsoiton. Tarve maisemanvaihdokseen vie hänet Tel Aviviin pet-sitteriksi labradorin noutajalle. Koirasta hän saa ystävän, jollaista hänellä ei ole koskaan ollut.
Pianonsoiton opettaja punnitsee arvojaan ja totuttelee elämään avioeron jälkeen. Hän kaipaa ystäväänsä, joka ylioppilaskirjoitusten jälkeen muutti Israeliin.
Harjoituspianisti joutuu lyhyellä varoitusajalla tuuraamaan kollegaansa ja opettelemaan Wagnerin Jumalten tuho kappaleen. Intensiivisen harjoittelun keskellä hänen ystävänsä lähtee Gazaan Lääkärit ilman rajoja -järjestön joukkoihin ja sysää 7-vuotiaan lapsensa tämän hoidettavaksi.

Michael Baranin teksti olisi varmasti toiminut hyvin äänikirjana tai kuunnelmana kuunneltunakin, sillä hetkittäin laitoin silmät kiinni ja vain kuuntelin. Kuuntelin pitkiä soljuvia lauserakenteita, kielikuvia ja oivaltavaa sanojen käyttöä kuin erillisenä musiikkina taustalla soivan pianomusiikin rinnalla.
Visuaalisuus ja näyttelijöiden eleettömyys sopi monologeihin, joita kyllä olisi voinut mielestäni hieman lyhentää.

Esityksen raju loppu nosti tunteeni pintaan ja vei ajatukseni 40 vuoden taakse rauhanleirille Palestiinaan. Missä mahtavat olla siellä silloin kohtaamani ihmiset?
Vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen harjoittelemme rakastamaan ja elämään ilman sotia, emmekö koskaan opi?



Taide on parhaimmillaan, kun se jättää jäljen, jonka synnyttämää tunnelmaa ja ajatuksia saa jäädä pohtimaan pitkään. Tuetaan taiteilijoita ja käydään ahkerasti teattereissa, taidenäyttelyissä, tanssiesityksissä, konserteissa, elokuvissa. 


Rauhallista pääsiäisen aikaa, 
rakkaudella, Outi Karita

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Unelmien voima

Keskeneräisyys