Elämän harjoitelmaa
Minulla on tapana mennä elokuviin tai teatteriin lukematta taustoja tai arvosteluja kovin tarkkaan. Ilman ennakko-odotuksia annan esityksen puhua puolestaan, otan vastaan sen mihin se minua koskettaa. Saatan pettyä, vaikuttua, ilahtua, yllättyä, hämmästyä tai hämmentyä.
Eilen, sopivasti Pääsiäissunnuntain aattona kävin katsomassa Kansallisteatterin
pienellä näyttämöllä parhaillaan esitettävän Michael Baranin näytelmän Kolme
harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta. Esitys koostuu kolmen naisen pitkistä
monologeista. Toisiaan tuntemattomien naisten tarinoita yhdistää pianon soittaminen
sekä Israelin/Palestiinan tilanne.
Yksinkertaisen, mutta vaikuttavan lavastuksen betonijärkäleet toivat mieleen
palasiksi räjähtäneen maapallon tai hajalle pommitetun kaupungin. Vastakohtana
näyttämön karuudelle olivat näyttelijöiden valkoiset pehmeät neuleet. Baranin
teksti on kaunista, lauseet pitkiä, huumori pilkahtaa siellä täällä ironisesti.
Näytelmä ei tarjoa ratkaisuja tai vastauksia, mutta pysäyttää monien kysymysten
ja elämän sattumanvaraisuuksien äärelle. Voimme olla sivustakatsojia ja seurata
sotia ja sen kauheuksia uutisista tai joutua uhreiksi sen keskelle.
Näytelmässä nuoren tytön masennus saa hänet lopettamaan pianonsoiton. Tarve
maisemanvaihdokseen vie hänet Tel Aviviin pet-sitteriksi labradorin noutajalle.
Koirasta hän saa ystävän, jollaista hänellä ei ole koskaan ollut.
Pianonsoiton opettaja punnitsee arvojaan ja totuttelee elämään avioeron
jälkeen. Hän kaipaa ystäväänsä, joka ylioppilaskirjoitusten jälkeen muutti
Israeliin.
Harjoituspianisti joutuu lyhyellä varoitusajalla tuuraamaan kollegaansa ja
opettelemaan Wagnerin Jumalten tuho kappaleen. Intensiivisen harjoittelun
keskellä hänen ystävänsä lähtee Gazaan Lääkärit ilman rajoja -järjestön
joukkoihin ja sysää 7-vuotiaan lapsensa tämän hoidettavaksi.
Michael
Baranin teksti olisi varmasti toiminut hyvin äänikirjana tai kuunnelmana
kuunneltunakin, sillä hetkittäin laitoin silmät kiinni ja vain kuuntelin.
Kuuntelin pitkiä soljuvia lauserakenteita, kielikuvia ja oivaltavaa sanojen
käyttöä kuin erillisenä musiikkina taustalla soivan pianomusiikin rinnalla.
Visuaalisuus ja näyttelijöiden eleettömyys sopi monologeihin, joita kyllä olisi
voinut mielestäni hieman lyhentää.
Esityksen raju loppu nosti tunteeni pintaan ja vei
ajatukseni 40 vuoden taakse rauhanleirille Palestiinaan. Missä mahtavat olla siellä
silloin kohtaamani ihmiset?
Vuosikymmenestä ja vuosisadasta toiseen harjoittelemme rakastamaan ja elämään
ilman sotia, emmekö koskaan opi?



Kommentit
Lähetä kommentti