Kirjoituksia unelmista

  ”Milloin sinusta on tullut kirjailija”, joku kysyi minulta toissa päivänä. ”En ole kirjailija”, sanoin. ”Vaikka ehkä toive siitä on aina ollut mielessä. Olen aina kirjoittanut, tietenkin päiväkirjoja, mutta myös tarinoita. Siellä ne ovat, pöytälaatikossa.”   Vaikka tarinat syntyivät helposti vilkkaan mielikuvitukseni ansiosta, halusin löytää oikean Tarinan. Sellaisen, joka kuljettaa alusta loppuun. Sellaisen, joka kertoo miksi teemme rohkeita valintoja, ja miksi jotkut valinnat ovat huonoja, vaikka niistä seuraisikin jotain hyvää. Teinityttönä istuin usein keittiömme sinisellä jakkaralla ja kyselin äitini elämästä samalla kun hän tiskasi tai leipoi. ”Voisin kirjoittaa sinun tarinasi kirjaksi”, sanoin eräänä päivänä. ”Tekisitkö sen?” hän kysyi. Ryhdyin raapustamaan hajanaisia muistiinpanoja, milloin mihinkin paperin nurkkaan. Jossain vaiheessa keräsin ne yhteen, tarkistin vuosilukuja, tein lisäkysymyksiä. Sitten muutin pois kotoa, lähdin opiskelemaan, menin tö...

Käyn paljon museoissa, kotimuseoissa, taidemuseoissa, museoiksi muutetuissa huviloissa ja kartanoissa, koska ihmisten tarinat kiinnostavat. Tarinat syntyvät kaikesta siitä, mitä jo on olemassa ja kaikesta mikä ympärillämme jatkuvasti muuttuu. Ammennettavaa ja tutkittavaa riittää. Tutkijat, toimittajat, kirjoittajat ja kirjailijat tallentavat sen sanoiksi. Historian tapahtumat pyritään tallentamaan mahdollisimman tarkasti, mutta meillä on lupa myös antaa mielikuvituksen kuljettaa yllättäviin paikkoihin kohtaamaan outoja tilanteita ja hahmoja. Syntyy fiktiota, fantasiaa, trilleriä, dekkareita, satuja tai runoja. Keväällä pääsimme kirjoittajapiirimme kanssa vierailemaan Alvar Aallon kotimuseossa Munkkiniemen Riihitiellä sulkemisajan jälkeen. Tämä onnistui, koska yksi meistä kirjoittajista toimii siellä oppaana. Istuttiin pitkään juttelemassa ruokapöydän ääressä ja sitten teimme pienen kierroksen talossa. Olen vieraillut talossa aiemminkin, mutta nyt tutkin tilaa eri tavalla. Mietin käynni...

Minulla on tapana mennä elokuviin tai teatteriin lukematta taustoja tai arvosteluja kovin tarkkaan. Ilman ennakko-odotuksia annan esityksen puhua puolestaan, otan vastaan sen mihin se minua koskettaa. Saatan pettyä, vaikuttua, ilahtua, yllättyä, hämmästyä tai hämmentyä. Eilen, sopivasti Pääsiäissunnuntain aattona kävin katsomassa Kansallisteatterin pienellä näyttämöllä parhaillaan esitettävän Michael Baranin näytelmän Kolme harjoitelmaa sodan ja rakkauden vuosilta. Esitys koostuu kolmen naisen pitkistä monologeista. Toisiaan tuntemattomien naisten tarinoita yhdistää pianon soittaminen sekä Israelin/Palestiinan tilanne. Yksinkertaisen, mutta vaikuttavan lavastuksen betonijärkäleet toivat mieleen palasiksi räjähtäneen maapallon tai hajalle pommitetun kaupungin. Vastakohtana näyttämön karuudelle olivat näyttelijöiden valkoiset pehmeät neuleet. Baranin teksti on kaunista, lauseet pitkiä, huumori pilkahtaa siellä täällä ironisesti. Näytelmä ei tarjoa ratkaisuja tai vastauksia, mutta pys...

  Edellisessä blogikirjoituksessa kirjoitin loppuun saattamisesta. Ja kyllä, asioiden loppuun saattaminen on tärkeää ja tyydyttävää, mutta tunnemme myös sanonnan, että matka on tärkeämpää kuin perille pääseminen. Milloin sitten olemme perillä, tarkoittaako se sinulle eri asiaa kuin minulle. Ehkä minulle riittävät pelkät maistiaiset ilman, että pitäisi syödä koko kakku. Mä olen vähän sellainen, että olen aina ollut kiinnostunut monista asioista, olen harrastanut vaikka sun mitä, olen opiskellut laidasta laitaan (siis vähän sitä ja vähän tätä), olen tehnyt monenlaista työtä aivan eri aloilla. Mutta en varmaan ole koskaan suhtautunut intohimoisesti mihinkään, josta olisi tullut elämäntehtäväni. Vähän kadehdin ihmisiä, jotka ovat jo nuorina löytäneet sellaisen kiinnostuksen kohteen, jossa voi kehittyä, josta voi aina vaan ammentaa jotain uutta. Usein nämä asiat, harrastukset tai työ, tuottavat myös iloa tai hyötyä muille. Antaminen ja vastaanottaminen ruokkii intohimoa ja tekemisestä...

Neuloosivillitys räjähti trendiksi vuoden 2020 aikana, kun kaikkien tuntemasta syystä piti viettää aikaa kotioloissa. Sana neuloosi keksittiin todennäköisesti samoihin aikoihin, neulomisen alkaessa näkyä lähes neuroosin omaisesti sosiaalisessa mediassa ja lankakaupoista loppuivat suosituimpien mallien langat kesken. Sitten tulivat islantilaiset villapuserot ja oli opeteltava kutomaan kuviollista kaarroketta ja ylhäältä alaspäin, jos halusi pysyä trendin harjalla. Olen antitrendikäs, eli jos jostain asiasta tulee muotivillitys, käännän nopeasti kelkkani vastakkaiseen suuntaan. Tyköistuvat islantilaisneuleet eivät ole koskaan oikein miellyttäneet silmääni. Saattaa myös olla, että niiden kohdalla kansallisidentiteettini pistää hanttiin. En ole myöskään yhtään pörröneuletta tehnyt itselleni. Siskolle tein pyynnöstä pörröjakun taidenäyttelyn avajaisiin. Sitten korallin värisiä haituvia löytyikin vielä monia kuukausia jälkeenpäin sieltä ja täältä, kuin joulukuusen varisseita neulasia juhan...

Tammikuu on hujahtanut kuin huomaamatta ohi. On ollut aivan ihana talvi, sellainen luminen ja kylmä, täällä Etelä-Suomessakin. Ei tietoakaan jäisistä ja liukkaista kaduista tai vedensekaisesta lumisohjosta. Syksyllä suunnittelin pitempää oleskelua Espanjassa, mutta nyt olen oikein tyytyväinen, että päätin kuitenkin urheasti kohdata kaamoksen, joka vuosi toisensa jälkeen on ollut yhä vaikeampi kestää. Tänä talvena olenkin osannut nauttia jokaisesta päivästä, pienistä ilahduttavista tapahtumista ja suomalaisen kodin mukavuuksista. Ja etenkin siitä, että meillä täällä pohjolassa on neljä vuodenaikaa, jota ilmastonmuutos ei ihan kokonaan ole vielä sotkenut. Harmaa pilviverho tosin peitti auringon useiden viikkojen ajan, mutta kun se aurinko ja sininen taivas vihdoin valaisivat lumisen maiseman, sykähdytti ihan vatsanpohjassa asti. Kaamosmasennusta lievittämään ostin syksyllä itselleni pienen päiväkirjan, jossa on jokaiselle päivälle varattu seitsemän riviä tekstiä varten. Ja kyllä, jo...