Keskeneräisyys

 

Edellisessä blogikirjoituksessa kirjoitin loppuun saattamisesta. Ja kyllä, asioiden loppuun saattaminen on tärkeää ja tyydyttävää, mutta tunnemme myös sanonnan, että matka on tärkeämpää kuin perille pääseminen. Milloin sitten olemme perillä, tarkoittaako se sinulle eri asiaa kuin minulle. Ehkä minulle riittävät pelkät maistiaiset ilman, että pitäisi syödä koko kakku.

Mä olen vähän sellainen, että olen aina ollut kiinnostunut monista asioista, olen harrastanut vaikka sun mitä, olen opiskellut laidasta laitaan (siis vähän sitä ja vähän tätä), olen tehnyt monenlaista työtä aivan eri aloilla. Mutta en varmaan ole koskaan suhtautunut intohimoisesti mihinkään, josta olisi tullut elämäntehtäväni. Vähän kadehdin ihmisiä, jotka ovat jo nuorina löytäneet sellaisen kiinnostuksen kohteen, jossa voi kehittyä, josta voi aina vaan ammentaa jotain uutta. Usein nämä asiat, harrastukset tai työ, tuottavat myös iloa tai hyötyä muille. Antaminen ja vastaanottaminen ruokkii intohimoa ja tekemisestä tulee merkityksellistä.

Mulla on varmaan joku hermostollinen häiriö, jolla nykyisin niin usein selitetään, miksi olen tällainen enkä tuollainen. Ehkä olen vaan liian utelias oppimaan uutta, näkemään ja kokemaan uutta. Oli miten oli, jokainen harrastus, jokainen opintosuoritus, jokainen ryhmä samanmielisiä ihmisiä, joihin olen tutustunut työn, opintojen ja harrastusten kautta ovat rikastuttaneet elämääni.

On kuitenkin yksi asia, joka on kulkenut mun elämässä mukana aina. Nimittäin kirjoittaminen. On turha haikailla, että jos olisin jo nuorena suhtautunut siihen intohimoisesti, olisin voinut tehdä siitä myös ammatin itselleni. Luulen nimittäin, että mun itsekritiikki olisi vienyt kirjoittamisesta ilon ja muuttanut sen stressiksi. Nyt olen saanut vapaasti kirjoittaa paitsi tarinoita, niin myös lehtijuttuja ja pakinoita maailmalta minua kiinnostavista aiheista.

Viime syksynä osallistuin kävelykirjoittamisen kurssille. Ihana ope, ihanat kurssilaiset ja mahtava tapa inspiroitua ympäristöstä. Kuljimme Helsingin Arabian, Arabianrannan ja Vanhankaupungin kaupunginosissa.
Kurssin päättyminen tuntui hieman haikealta ja osa meistä päättikin kokoontua kerran kuussa ja jatkaa kirjoittamista.

Vuorotellen annamme toisillemme muutaman kirjoitustehtävän, luemme ne ääneen, annamme palautetta ja keskustelemme tekstien herättämistä ajatuksista. Jokainen meistä on kokenut yhdessä kirjoittamisen näissä turvallisissa ja luottamuksellisissa illoissa antoisaksi. Ja hämmästys siitä, mitä noin 15 minuutin aikana jostain alitajunnasta siirtyy paperille, on sekä kirjoittajista että kuulijoista aina yhtä suuri.
Sovimme aina myös yhteisen kotitehtävän ihan rauhassa pohdittavaksi.

Eräänä kertana kotitehtävän otsikko oli Keskeneräinen. Kotimatkani Helsingin itäpuolelta tänne Tapiolaan busseilla ja metrolla kesti aika kauan ja olin tapaamisten jälkeen vasta myöhään illalla kotona. Nukahtaminen oli vaikeaa, sillä ajatukset pyörivät illan keskusteluissa ja teksteissä. Mielessäni alkoivat yhdistyä yhden kirjoittajan tarinan monenlaiset eläinhahmot ja toisen kirjoittajatoverin ajatukset yhteisöasumisesta.
Mietin mikä kaikki elämässä voi jäädä kesken ja onko joskus parempi jättää kesken kuin väkisin saada valmiiksi.

Unessani yhteisötaloa alkoi rakentaa puuseppä, jolle rakentaminen oli niin mieluisaa, että talo vain laajeni ja kasvoi, tulematta koskaan valmiiksi. Isossa talossa oli yksinäistä ja sinne muutti puutarhuri, joka ilahtui jokaisesta rikkaruohosta, jokaisesta tyhjästä nurkasta kukkapenkissä, johon sai istuttaa jotain uutta, koska puutarha ei olisi koskaan valmis.

Taloon muutti kirjailija, joka ei koskaan saanut viimeistä pistettä paikalleen. Hän asettui vinttikamariin kirjaluonnoksineen ja läppäreineen. Hän toi mukanaan lukemattomat kirjansa, siis kirjat, joiden lukemisesta ei tullut loppua.

Joukkoon liittyi käsityöihminen, intohimoinen neuloja ei koskaan saanut yhtään villapaitaa valmiiksi, kun jo näki silmissään uusia malleja ja värejä, joita oli pakko päästä kokeilemaan, luomaan silmukoita, tekemään patenttineulosta tai palmikkokuvioita tai pitsineulosta. (Hänen pedantti pikkuserkkunsa sitten päätteli ja viimeisteli.)

Fine dining -kokki kyllästyi asettelemaan kukkien terälehtiä ja ruohosipulin pätkiä pinseteillä koristeeksi aina täydellisesti juuri samaan asentoon ja muutti taloon mukanaan peräkärryllinen kattiloita, kauhoja ja sinikuviollisia astioita ja valloitti keittiön. Hänen herkkujensa salaisuus oli maustamisessa ja raaka-aineiden loputtomassa yhdistelemisessä, keskeneräisyys oli hänelle makumatka tuntemattomaan.

Säveltäjän konsertit peruttiin, sillä kappaleet eivät valmistuneet ajoissa. Hän sai kutsun taloon ja löysi lempipaikkansa kesäisin puutarhan huvimajasta nuottipapereineen. Jos hän ei ollut siellä, hänet löysi varmasti salongin flyygelin äärestä, jossa hän istui soittamassa keskeneräisiä kappaleitaan. Uusia alkuja syntyi asukkaiden innostamina aina vain lisää.
Viimeisenä taloon muutti imurin, ämpäreiden, moppien ja suihkepullojen kanssa kulkeva siivooja, joka ei koskaan malttanut laskea niitä käsistään. Kun hän pääsi viimeiseen nurkkaan, pöly jo laskeutui alkupisteeseen ja ilahtuneena hän huomasi sormenjälkien ilmestyneen peileihin ja ovien pieliin, ja kurajälkien lattiaan kuin tyhjästä.

He kaikki olivat kyllästyneet aikatauluihin ja valmiiksi saattamisen vaatimuksiin.
Aamulla istuin heti kirjoittamaan tarinaa yhteisötalon hahmoista. Tarinaan tuli 428 sanaa.

Tehtävänä oli kuitenkin kirjoittaa raapale, eli tasan sadan sanan mittainen teksti (otsikoissa ja väliotsikoissa sai lisäksi olla viisitoista sanaa).

Raapaleen kirjoittaminen on hyvä editointiharjoitus, jätä vain tärkeimmät ja kill your darlings. Hieman jouduin tekemään töitä, mutta pääsin lopulta sataan sanaan.

Mutta tarina näistä oman intohimonsa löytäneistä jäi elämään mielessäni. Ehkäpä vielä jonain päivänä kirjoitan heistä lisää. Mitä mieltä olet, haluaisitko kuulla kuinka elämä yhteisötalossa sujui?

Katso, pysähdy, kuuntele ja sitten kirjoita tai maalaa

Rakkaudella
Outi Karita